Havaintoja tosielämästä:

Tapahtuipa tässä eräs päivä ajatuksia herättävä tilanne. Kaupunginkirkon lähistöllä, äiti-ihminen oli kera lapsikatraan. Kirkonkellot alkoivat soida, yksi lapsista kysyi: "äiti, mikä tuo ääni on?" äiti vastaa että kirkonkellot soivat. Lapsi jatkaa kyselyä: "miksi ne soivat?" äiti vastaa: varmaan jollain on hautajaiset, joku on kuollut. Lapsi ei enää kysele. Tässä vaiheessa minun oli välttämätöntä hieman tarkkailla tätä äitiä, mietin miksi ja millainen äiti vastaa lapselleen noin? Eikö olisi voinut olla häät, joku messu, (varsinkin kun ei tämän kirkon lähettyvilläkään ole hautausmaata). Ja toki olisi ollut mahdollista tehdä myös havainto että kello on 11.00, kellot lyövät todennäköisesti tasatunnin merkiksi. 

Mitä minä havaitsen noin kymmenen minuutin aikana tämän äidin käytöksestä? Hän valittaa ystävälleen, lapsilleen, kaikki on kallista, laatu on huonoa, ei ole rahaa ostaa ja tietenkin kaiken kruunaa tympääntynyt ilme. 

Suhteellisen iloisen ja positiivisen luonteen omaavana minä näen tässä käytöksessä ja aiemmin esitetyssä äidin vastauksessa jotain yhteistä... Uskallan väittää, että jos olisin ollut paikalla ulkopaikkakuntalaisena, enkä olisi ollut tietoinen siitä että kello lyö tasatunnein niin olisin kyllä vastannut itse omalle lapselleni että on jonkun häät.

Mutta minkäs teet jos jonkun mielestä positiivisuus on perseestä, paitsi että niille ihmisille kannattaa hymyillä kahta iloisemmin ja toivoa että ne joskus havahtuvat.